Kun mieli viistää maata

Maanantai 25.5.2009 klo 10:29 - Carita Kallio

Oletko elänyt tai elätkö elämässässi vaihetta, jolloin mielesi ja koko olemuksesi on allapäin? Puolitoista vuotta sitten elin elämässäni aikaa, jolloin kävin läpi masennuksen. En edes ensin tiennyt sellaista elävänikään. En ymmärtänyt olevani masentunut. Päällisin puolin elämässäni oli kaikki hyvin. Oli rakastava aviomies, läheiset ja rakkaat, oli ystäviä, työtä riitti ja tehtäviä seurakunnan keskellä. Mistään ei ollut puutetta, mutta silti olin sisäisesti aivan hajalla.

En tahtonut tavata ihmisiä, koska en kestänyt heidän läsnäoloaan. Työpäivien jälkeen hautauduin neljän seinän sisälle ja käperryin oman itseni kanssa olohuoneen sohvalle. Seurakunnan keskellä tehtävien töiden suhteen aloin tuntea inhoa joitakin ihmisiä kohtaan, joiden tiesin lähestyvän minua vain työn ja tehtävien suhteen. Vihasin puhelinta kun se soi, sillä tiesin sen useimmiten tuovan vain lisää tehtäviä ja asioita, joihin voimavarani eivät riittäneet. En kuitenkaan osannut sanoa ei, sillä minut oli pienestä pitäen opettu auttamaan toisia ja asettamaan omat tarpeeni toisten edelle. Tein työtä arkielämässä ja seurakunnassa veren maku suussa. Väkisin pakotin itseni tekemään ja menemään, auttamaan ja olemaan mukana.

Hermostuin pienestäkin asiasta ja vähäpätöinenkin vastoinkäyminen mullisti koko elämäni. Halusin jopa luopua elämästäni, koska koin, että minulla ei ole mitään arvoa eikä tarkoitusta tässä maailmassa. En varsinaisesti ajatellut itsemurhaa, mutta toivoin, että pääsisin pois tästä maailmasta. Jossakin vaiheessa ymmärsin, että kaikki ei ole oikein. On yllättävää, miten itse en aikaisemmin huomannut tilaani. En tiedostanut ongelmaa enkä elämäntilannetta jossa elin. Osasin peittää sen osittain myös muilta. Kukaan läheisistänikään ei tiennyt kuinka allapäin olin ja kuinka vaikeaa aikaa elin. 

Yöt menivät valvoessa ja itkiessä. Päivät tuntuivat kestävän kuukausilta. Vaikka yritin järkeistää asioita en löytänyt tietä asioiden yläpuolelle. Vihdoin ymmärsin kääntyä lääkärin puoleen. Kertoessani tuntemuksiani ja ajatuksiani sain kuulla sairastavani masennusta. Minäkö? Miten se voi olla mahdollista? Mullahan on kaikki hyvin. Niin olikin, päällisin puolin, mutta ei sisäisesti. Mieleni oli sairas, vaikken sitä tiedostanutkaan. Paraneminen alkoi hitaasti ja jatkuu edelleen. Nyt puolentoistavuoden jälkeen, voin sanoa voivani paremmin. Jaksan taas nauttia elämästä ja jaksan elää. En osannut ymmärtää masentuneita ennen kuin itse koin, millaista se on. Ajattelin aina, että masentuneet ihmiset ovat vain saamattomia, eikä heillä ole riittävästi tahdonvoimaa itsensä nostamiseen. Nyt kun olen elänyt masennuksen kanssa, ymmärrän ja tiedän, että asiat ovat toisin. Koko ihminen kärsii kun mieli sairastaa. Silloin ei omat voimat riitä.

Kun aika on kulunut, voin jo katsella aikaa taaksepäin ja puhua asiasta. Kun olin masentunut, en halunnut puhua asiasta enkä halunnut ihmisten tietävän tilaani. Nyt tilanne on toisin. Nyt asiasta on jo helpompi puhua. Mustan ja kipeän elämänvaiheen jälkeen näen asiat kirkkaammin. Siksi haluan myös omalta osaltani kertoa asiasta myös muille. Tiedän, että tässäkin maassa on monia, jotka elävät parhaillaan läpi tätä sairautta. Yhteisten kokemusten jakaminen auttaa eteenpäin. Jos haluat jakaa ajatuksia tai keskustella, niin kirjoita kotisivujeni keskustelupalstalle tai suoraan sähköpostiini. carita.kallio@jippii.fi